Kriitikon vastuu

Opin tänään, mikä on kultivaattori. Tähän mennessä olen tiennyt maatalousasioista vain lehmän mahat. Tee itse kultivaattori, niin pääset vähintään 170 euron tuntipalkalle.

Tästä minun ei kuitenkaan pitänyt kirjoittaa vaan kriitikon vastuusta. Se on hieno aihe. Kun Paavo Haavikko tuli Ratsumiehen ensi-illasta, hän särki kaksi tuolia, astioita, puhelimen ja kaikki tuvan ikkunat. Haavikon mielestä Aulis Sallinen oli pilannut hänen librettonsa. Hevosen valjaat olivat olleet olohuoneessa eivätkä tallissa, niin kuin Havikko oli tarkoittanut. Kun vaimo Ritva kehui oopperaa, Haavikko vastasi: - Tässä talossa ei vittu puhu!

Näin Mauno Saari tarinan rakentaa. En tahtoisi arvostella hänen tekelettään. Hän ei kirjoita ollenkaan huonosti. Hetkin hän ällöttää minua. Mutta sellaista ei kriitikko saisi sanoa. Olisi puhuttava tekstistä, kätkettävä ällötys koskemaan jotakin seikkaa tekstissä, ellei pääse siitä eroon. Kun oppilaat eivät pidä teknisen työn opettajasta, he sanovat, että se Mauri-Pekka on hullu. Hienotunteiset tai hyvin kasvatetut sanovat ehkä inhoavansa teknisiä töitä.

Olen seuraillut Jukka Petäjän kirjoittaman runokirjakritiikin synnyttämää kuohuntaa lyyrisissä piireissä. Syystä, jota en ihan ymmärrä, tapaus kiinnostaa minua. Ei minulla siitä mitään jännittävää sanottavaa ole. Ihmettelen runoilijoiden reippautta nousta yhtenä rintamana taistoon. Tulee mieleen terveydenhoitoalan lakko 80-luvulla. Äiti istui keittiönpöydän ääressä ja keksi iskulauseita lakanoihin. Hän oli hyvä huutamaan kovaa ja rytmikkäästi marssiessaan. Hyvä, kova KSV, / miten teillä hurisee? / Meillä mahat murisee! Mikkeliläisille sairaanhoitajille äiti tahtoi käydä mökkimatkalla viemässä valkovuokkokimpun myötätunnon ja taistelun jatkumisen merkiksi. Olihan selvää, että sairaanhoitajat ansaitsivat parempaa! Me muut istuimme autossa odottamassa ja olimme jotenkin noloja.

Jukka Petäjän olen nähnyt kerran 90-luvun alkupuolella. Jokin vierailuluento se varmaan oli. Hän näytti ujommalta kuin olin odottanut. Olin lukenut juuri hänen romaaninsa. Se oli joko Valkoinen perkele tai Musta kääpiö, googlaamatta olisin väittänyt, että Valkoinen kääpiö. Joku mies minulle sen kirjan toi, käski lukea. Juonen olen unohtanut, mutta jostakusta hukkui kaikki lämpö romaanin lopussa. Jotakin niin surumielistä tekstissä oli ollut, että katselin luentosalin edessä seisovaa Petäjää sen tunteen läpi.

Eräs kirjailija soitti minulle, kun imetin Ainaa, ja vyörytti monihaaraista tarinaa siitä, kuinka Helsingin Sanomat oli vuosikymmenien ajan järjestelmällisesti vähätellyt hänen merkitystään. Niin, minä sanoin, silittelin Ainan untuvaista päätä, sillä en keksinyt mitään sanottavaa kirjailijan merkityksestä ja sen vähättelystä.

Meitä kuuluisi kohdella hyvin ja oikeudenmukaisesti. Lasten kuuluu saada leikkiä, ketään ei pidä hakata eikä syrjiä ihonvärin tai muun ulkonäön perusteella, kirjailjoiden tekstit pitää lukea huolella, sodassa vihollista ei kiduteta eikä kaivoja tuhota eikä kenenkään nimeä kirjoiteta väärin Hesariin. Voi, meillä on paljon oikeuksia. Mikä niiden pohja on ja mistä asti? Kuka keksi, että olemme oikeutettuja hyvään ja mielellään vielä vähän parempaan? Minä saattaisin viihtyä keskiajalla, kun joka tekstin kunnia kuului Jumalalle.

Aamuyöllä ajattelin, että jonkun pitäisi kirjoittaa novelli, joka alkaa: Itsemurhan jälkeen kaipaa eniten tupakkaa. Miksen ole maan johtava kustannusyhtiö, jolla on mahdollisuus julistaa tällainen kirjoituskilpailu? Miksen ole Torgny Lindgren tai Kjell Askildsen? Paavikin tahtoisin olla.

Noin muuten: minusta on todennäköisempää, että teen itsemurhan kuin aloitan tupakanpolton. Kuinkas teillä? Polttajille kysymys olisi jo miltei filosofinen.

Hyvä on

Joitakin vuosia sitten amerikkalaismies ja hänen adoptiopoikansa ammuskelivat ihmisiä sattumanvaraisesti bensa-asemilla. He tähtäsivät autosta, johon oli taakse tehty reikä. En muista, oliko heillä erityinen missio vai leikkivätkö he vain kepeästi Fortunaa. Koska muistan yksityiskohdat luultavasti väärin eikä minulla ole aavistustakaan osavaltiosta ja vuodesta, eksyin googlatessani ihan muualle. Luin "tosikertomuksia" maailmalta. Yhdessä tosikertomuksessa poliisi pysäytti auton, koska se kulki jotenkin väärin. Kun kuljettaja riisui poliisin käskystä aurinkolasinsa, paljastui, ettei hänellä ollut silmiä lainkaan. Hän oli menettänyt silmänsä räjähdyksessä.

Toisessa kertomuksessa mies sytytti puun palamaan ja hälytti palokunnan paikalle. Oikeastaan mies halusi vain saada kissansa alas toisesta puusta, mutta koska oli arvellut, ettei palokunta sellaisesta syystä tulisi paikalle, hän roihautti lähipuun liekkeihin. Palokunta sammutti tulen mutta kieltäytyi hakemasta kissaa. Miehen pitäisi odotella, kunnes kissan tulee nälkä, sanoi joku palomiehistä. Tämän kuultuaan mies suuttui ja alkoi ampua palomiehiä ja muitakin tielle osuvia.

Luen mielelläni tällaisia tarinoita, jotka eivät ole uutisia. Keräilen niitä koulukäyttöön. Niistä syntyy keskustelua sattumasta ja moraalista ja näkökulmaharjoittelua ainekirjoituksiin, mitä vain, vaikka peiteväritöitä. Palava puu näyttää hienolta. Palavat lastenvaunutkin näyttävät. Näin kerran sellaiset takapihallani. Oli lunta, pakkasta, sinisenmusta iltataivas ja vahvat liekit pyörien päällä. Vaunut olivat Augustin. Hän itse oli kotona. Olen kirjoittanut tästä todennäköisesti ennenkin. Näkymä takapihalla oli järkyttävän kaunis, vangitseva. Sytyttäjä ei koskaan paljastunut.

Istuin kampaajalla. Hän leikkasi minun hiuksistani muutaman kuukauden pois. Ensimmäisestä yhteisestä joulukuusestamme leikkasin latvan pois, että se mahtuisi pystyyn. O katsoi minua liki järkyttyneenä: Leikkasit vuosikasvaimen pois? Niin kuin olisin tappanut ihmisen tai olisin ollut se antiikin mytologian kohtalotar, jonka tehtävä oli leikata elämänlanka poikki. Ei niin voi tehdä, sanoi Tarukin. Seuraavina vuosina jätin latvan rauhaan. Ensimmäinen kuusi, se pahoinpidelty, seisoi paperikorissa, kun meillä ei ollut jalkaa sille. Vain kerran se kaatui.

Onko näin hyvä? kysyi kampaaja ja näytti pienellä peilillä niskaani. Hyvä on, sanoin minä, niin kuin aina, koska en tiedä, miltä niskani on ennen näyttänyt ja miltä sen pitäisi nyt näyttää. Ja mihin toimenpiteisiin kampaaja ryhtyisi, jos sanoisin, että ei ole hyvä?

Aina ja August lähtivät Helsinkiin. Minä aioin kävellä Rekolan kirpputorille, mutta maa oli sellaisessa sohjossa, että käännyin Alepasta kodin suuntaan.

Hänen kastanjanruskeat hiuksensa

Sikainfluenssa saapui kouluun. Yli 40 % oppilaista oli poissa. Käytävät näyttivät tyhjiltä. Desinfiointipulloja lisäiltiin. Opettajainhuoneessa oli hämärää, kun sähköjäkin pitää pioneerikoulun säästää. Terveiden oppilaiden kanssa joimme teetä ja katsoimme valkokankaalta, kuinka Perseus kantoi Medusan päätä.

Postista tuli Tuomari Nurmio -boksi, isänpäivälahja. Levy soi tuossa taustalla. Tuomari Nurmio kertoo saaneensa kuumeen, joka kiihottaa. August on nukahtanut minun peittoni alle. O lukee sohvalla. Aina täyttää historian monisteita. Lumi ei ole vielä muuttunut vedeksi. Täällä on oikeastaan aika kodikasta nyt.

Tuskin on totta, etten olisi koskaan ollut mustasukkainen. Saatoin olla lapsena mustasukkainen, kun äiti kyseli Siskon asioista enemmän kuin minun. Sisko oli vaikeampi lapsi eikä sosiaalisesti niin liukas kuin minä. Minä olin niin kevyt, helppo ja menestyksekäs, ettei minua oikeastaan ollut. Rakkaita ovat ne, jotka tuottavat tuskaa. Minun kanssani ei ollut riitelemistä.

En kyllä osaa uskoa, että olisin vihannut Siskoa, vaikka hän sai enemmän aikaa äidiltä ja isältä. Kuinka olisin voinut? Minä kuitenkin olin se, jota kiitettiin. Sisko oli siitä katkera. Minulla oli huono omatunto Siskon tähden. Rakastin häntä toisin kuin muita.

Vihasin minä Siskoa sitten joskus myöhemmin, aikuisena, eräitä vuosia. Sillä ei ollut minun puoleltani mitään tekemistä mustasukkaisuuden kanssa, mutta syihin en välitä mennä. Syitä oli. Kuutisentoista vuotta sitten päätin, että erkanen Siskon elämästä. Niin tein. Takaisinpäin olen lipunut vasta muutamia vuosia.

Siinä iässä, kun minun ruumistani ei kukaan koskenut, kadehdin kaikkia, jotka kulkivat käsi kädessä rakkaansa kanssa. Ja myöhemmin, kun monikin koski ruumistani, tiesin, ettei se paljon merkitse. Jossakin oli aina joku, nainen, jonka kanssa miehellä oli yhteinen maitotölkki, saunavuoro, vessapaperirulla, perheriita, lapsi, kyllästyminen, harmaa sade, painavat vuodet,

väsymys, kaikki ne syyt, miksi mies oli nyt siinä ja kertoi, kuinka minun kanssani oli niin helppoa. Eräs mies tahtoi soittaa vuodesohvaltani vaimolleen. Tai ei hän vuodesohvalla enää silloin ollut. Minä olin. Makasin peiton alla ja katselin miestä, joka istui nojatuolissani ja kertoi vaimolleen, missä oli ja mitä oli juuri tehnyt. Mies tuskin olisi huomannut, jos olisin poistunut asunnosta. Tärkeintä oli tehdä hyvä tarina vaimolle.

Halveksin miehiä, jotka puhuivat minulle rumasti vaimoistaan. Heitä oli vähän. Rakastin miehiä, jotka puhuivat vaimoistaan kauniisti. Eniten toivoin ja pelkäsin, ettei vaimoista puhuttaisi mitään. Ajattelin heitä joskus. Eräällä vaimolla oli "kastanjanruskeat" hiukset. Niin hienosta adjektiivista tulin mustasukkaiseksi. Ja vielä hirvittävämpi mustasukkaisuus repi sisuksiani, kun minä olin vain "neuroottinen", vaikka toinen nainen sai olla "psykoottinen".

Kastanjanruskeahiuksiseen ja psykoottiseen tutustuin sittemmin molempiin. Pidin heistä, toista miltei rakastan. Niin yleensä käy. Onko pitäminen enemmän ohjelmallista ja siten defensiivistä vai väistämätöntä, en tiedä. Ehkä minä olen peto, joka ottaa maailman haltuun vasta syötyään sen.

Ensirakkauteni I:n tyttöystävä oli töissä hampurilaisbaarissa Kisahallin vieressä. "Mene katsomaan sitä ja puhu sille kummallisia", kirjoitti I. Menin, mutta en puhunut kummallisia. Tyttö näytti hyvin kiltiltä, jotenkin viattomalta ja puhtaalta, sellaiselta, jota vaistomaisesti tahtoo suojella. Kirjoitin niin I:lle. Hän oli samaa mieltä. Kenties olisin havainnoinut tyttöä jotenkin toisin, jos en olisi ollut niin rakastunut I:hin.

Useimpien iho

Bussissa istui musta nainen, jolla oli pipossa kiva kukkanen ja oikea silmänympärys täynnä arpia. Niin kuin olisi joku vedellyt veitsellä siitä joskus, monta kertaa. Vasenta silmänympärystä en nähnyt. Nainen piti sylissään muovikassia, kuten minäkin, ja ikkunan takana kieppui valkoista rähmää, ei varmaan räntää, joka on harvinaisempaa kuin kuvitellaan.

Augustin kanssa etsimme röntgeniä monta minuuttia. Oli paljon käytäviä, joista piti kääntyä vasemmalle ja sitten oikealle, kulkea lasiovesta eteenpäin. Hänen hampaitaan kuvattiin. Minä istuin käytävällä odottamassa. Oven viereen ilmestyi valoja: PÄÄSY KIELLETTY ja KÄYTÖSSÄ. Seinällä luki, että jos on raskaana tai epäilee olevansa, pitää kertoa henkilökunnalle.

Oli tarkoitus jättää Mummona oleminen tänään väliin ja kirjoittaa arvostelu, jonka pitäisi olla jo valmis. En saa nyt aloitetuksi. Sen sijaan opetin Augustille, kuinka tehdään muistiinpanoja, ja kuulustelin Ainalta lämpövoimalan toimintaperiaatetta. Eilen kirjoitin romaanista, josta pidän. Se tuntuu nykyään harvinaiselta, pitäminen. Pidättekö te kaikista ihmisistä, joita rakastatte? Ei, ei kai kukaan niin voi.

Kerran vetäisin kaupan oven ohimooni. Ei sellaisessa voi kukaan onnistua, mutta minäpä onnistuin. Ovi oli sen verran painava ja nykäisyni riuska, että kipu jysäytti ja keinahdin. Päästä tuli verta, ja minun oli mentävä pyytämään kaupasta paperia. Joku toi minulle pakastehernepussinkin. Painelin sitä ohimoon ja vakuuttelin huolestuneille myyjille, että olen ihan kunnossa enkä pyörry.

Seuraavana päivänä oli mentävä hautajaisiin. En muista, kenen ruumiista oli sillä kertaa kyse, mutta muistan miettineeni, kuinka selittäisin mustuneen silmänympärykseni ja turvonneen ohimon. "Vedin itse Alepan oven päähäni"? Voiko sellaista sanoa kuulostamatta siltä, että yrittää naurettavasti peitellä perheväkivaltaa? Jokin valhe olisi ollut uskottavampi.

Kerran eräs mies ei saanut vaimoaan rauhoittumaan ja yritti soittaa minulle. Onneksi hän ei koskaan saanut numeroita näppäiltyä, sillä en minä mitään olisi osannut sanoa, saati tehdä. Vaimo repi puhelimen seinästä ja heitti sillä miestä. Ei seinällä, vaikka olisi ehkä siinä mielentilassa saanut seinänkin irti ja heittänyt. Seuraavina vuosina he alkoivat usein puhua tuosta tapauksesta, kun olin kylässä. Sinä kuristit minua, sanoi nainen. En kuristanut, mies sanoi, yritin saada sinut rauhoittumaan. Sinun kynsistäsi jäi jälkiä minun kaulani ihoon. Sinä heitit minua puhelimella. Sinä estit minua soittamasta. Onko sinun sitten pakko sekoittaa meidän riitaamme joku kolmas? Minä halusin vain, että rauhoittuisit. Sinä kuristit minua. Se puhelin osui minun päähäni, ymmärrätkö: päähäni.

Pikkuhiljaa lakkasin käymästä heillä. Kun he saivat lapsen, minusta tuli kummi. Opetin vauvaa ryömimään sohvatyynyistä rakennettujen tunneleiden läpi. Joskus istuin keinutuolissa ja vauva nukahti syliini, poski poskea vasten. Se iho tuntui paremmalta kuin useimpien muitten ihmisten iho niinä vuosina.

Muuri

Mikä on teidän lempimuurinne? Kiinan muuri? Itkumuuri? Berliinin muuri? Varsovan gheton muuri? Hadrianuksen muuri? Jerikon muuri? Hautausmaan muuri? Vankilan muuri? Luostarin muuri? Palomuuri? Panu Rädyn tai Sartren Muuri? Vai ehkä Pink Floydin? Murgrönan, ensimmäinen Suomessa ilmestynyt romaani?

Kiinan muurin sisään heitettiin ne, jotka eivät enää jaksaneet rakentaa. Kai se oli kätevä tapa kadottaa ruumiit. Vuosia sitten katsoin historiallista dokumenttia Kiinasta luokan kanssa, ja ruumiskohdassa oppilaat valpastuivat. Toinen herättävä jakso oli se, jossa kiinalaiset sotilaat valmistautuivat taistelemaan. Vastustaja oli näköetäisyydellä, kohotteli aseita sekin. Äkkiä ensimmäisen rivin kiinalaissotilaat vetäisivät miekkansa esiin ja viilsivät kurkkunsa auki. Kun vastapuolen sotilaat vielä toipuivat yllättävästä näkymästä, kiinalaiset jo hyökkäsivät. Voitto oli helppo.

Tällä viikolla televisiosta tulee villisti ohjelmia Berliinin muurista. Kun se murtui, olin yliopistossa ensimmäistä syksyäni. Söin omenoita ja katselin luennoilla, olisiko siellä minulle ketään. Kesän olin haravoinut Hietaniemen hautausmaata, kulkenut hiekkatietä aamuvarhain portista muurien sisään, kastellut kuolleitten kukat, yrittänyt siirtyä haudalta toiselle auringon perässä, kävellyt samaa tietä iltapäivällä ulos bussipysäkille Marian sairaalan eteen, pölyä ja aurinkoa iholla.

Minun oli vaikea uskoa, että muuri murtuu niin helposti. Ensin rakennetaan muuri, tuhlataan betonia, piikkilankaa ja lasinsirpaleita, ettei kukaan pääsisi elävänä yli eikä ali, ja sitten hetkessä muuria ei enää ole eikä kylmää sotaa, niin kirjoitettiin, ei mitään, minkä mukaan minut oli opetettu jäsentämään maailman valtarakenteita. Yhä luulen, että Berliinin muurin murtumisesta on vain muutama vuosi, vaikka siitä on pitempi aika kuin puolet elämääni.

Jos muistan Panu Rädyn Muurin oikein, siinä muuri ilmestyi miehen eteen, niin ettei tämä päässyt sinne, minne aikoi. Ja kaupungin muurin perustukset olivat kaunistetut kaikkinaisilla kalleilla kivillä; ensimmäinen perustus oli jaspis, toinen safiiri, kolmas kalkedon, neljäs smaragdi, viides sardonyks, kuudes sardion, seitsemäs krysoliitti, kahdeksas berylli, yhdeksäs topaasi, kymmenes krysoprasi, yhdestoista hyasintti, kahdestoista ametisti. Mutta tuo kursivoitu muuri ei ole Rädyltä vaan Ilmestyskirjasta.

Katajanokan vankila on nykyään hotelli. Muurit on kuulemma säilytetty. Ehkä jostakusta on mukavaa mennä sinne sisälle miettimään, että enpä olisi halunnut olla täällä silloin.

Muusan valtavaa pihanurmea ympäröi kivinen muuri. Talosta katsoen kaukaisin kappale muuria on tietääkseni vanhaa navettaa. Siinä on vielä oviaukko, josta pääsee keskelle nokkos- ja vadelmapöheikköä. Tietä vasten muuri rakennettiin. O ja Veli kuljettivat sinne kivet yli 30 vuotta sitten. Saivatko he nyt kymmenen penniä vai kaksikymmentä kuormalta, en muista. Mutta muurin yli ei tieltä niin vain nähnyt Muusaan eikä Muusasta tielle. Muurilla kasvaa kukkaa, jolle en tiedä nimeä.

Uhrit

Kuulustelin kirkottomalta Augustilta uskonnon koealuetta, Vanhan testamentin kertomuksia. Augustin mielestä Jumala oli hullu. Minusta Jumala oli reipas. En ymmärrä, millä asenteella ne kertomukset pitäisi lapsille lukea, että Jumalan käsiin tekisi mieli antaa henkensä. Hyvin hauskaa meillä silti oli Augustin kanssa. Hän oli ajatellut, että hyvää tietoa tulee eri puusta kuin pahaa ja kielletyt hedelmät ovat pikemmin persikoita kuin appelsiineja.

Uhraamisesta olen yleensä pitänyt. Kyllä minä ymmärrän, ettei Jumalaa miellyttänyt Kainin kasvisuhri mutta Abelin verinen karitsa miellytti. Vaikuttavampaa olisi tietysti ollut, jos Abel olisi katkaissut oman kätensä tai puhkaissut molemmat silmänsä Jumalan kunniaksi, ja tämä kaikki pimeässä luolassa, salassa. Ei uhri ole uhri, ellei se tunnu.

Käpylän kirkosta, jossa lapsuuteni pakolliset kevät- ja joulujumalanpalvelukset kuuntelin, muistan alttaritaulun ja senkin varmaan väärin. Alttaritaulu oli ruma. Lohenpunaista taustaa vasten kulki valkoinen poika lammas sylissään ja ilmassa lenteli kyyhkynen. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka tuo lammasta kantava poika oli. Penkit olivat kovat, mutta ei minun ollut vaikea istua hiljaa. Kynttilät olivat kauniit. Virsikirjasta hain etukäteen ne kohdat, jotka oli laulettava. Opettaja katsoi tuimasti Sami Tikkasta, joka ei osannut olla hiljaa. Kirkossa ei sentään opettajakaan voinut huutaa.

Pitkänäperjantaina oli pelättävä, että saa ne Jeesuksen haavat omiin käsiinsä, jos ajattelee liikaa Jeesuksen kärsimyksiä. Ei minua mahdollinen kipu pelottanut, vaan se, että haavat vain äkkiä ilmestyisivät tyhjästä, pyytämättä, pelkän ajatuksen voimalla. Minä en tiennyt, miten Jeesuksesta voisi pysytellä suhteellisen kaukana, turvassa. Vieraalla maalla kaukana oli jylhä virsi. Vieläkin saan kylmiä väreitä, kun kuulen sen. Sen ensimmäisessä säkeistössä on masennuksen keskeiset kuvat: vieras maa, kaikki kaukana, kivet, koloon isketty risti, joka niin vain ei katoa.

Pitkäperjantai ei ole pitkä kovin monessa kielessä; se on myös suuri, surullinen, hyvä ja pyhä. Jos noista täytyisi valita, valitsisin surullisuuden. Mutta suru kertoo vain vähän niistä haavoista, ja pelosta, että toisen haavat muuttuvat omiksi. Kauhuahan se on. Vai miten tämä kääntyisi psykologian kielelle? Stigmatisaatio on kertomus vanhemman ja lapsen suhteesta. On niitä toki muitakin rakastavaisia.

Oikeastaan en ymmärrä, miksi kuvakieltä pitää muuttaa uskonnoksi tai psykologiaksi. Minuun vetoavat uhraustarinat, siinä se. Kristinuskon uhritarina menee pilalle siinä, että uhrautuja pistetään parrasvaloihin. Siinä likaantuu koko uhrauksen idea.

Paljon kauniimpi uhrautuja oli lapsuuteni joulutarinassa Onnellinen prinssi, jonka joku teistä lukijoista kerran tunnisti Oscar Wilden kirjoittamaksi. Siinä patsas, Onnellinen prinssi, antaa kaikkensa, jopa safiirisilmänsä, köyhän kaupungin hyväksi. Koska patsas ei itse voi liikkua, pieni pääskynen riipii patsaasta irti kaiken arvokkaan ja kantaa kaupungille. Se on pääskyselle raskasta, mutta koska se rakastaa Onnellista prinssiä, se tahtoo toteuttaa tämän tahtoa. Prinssi sokeutuu ja menettää kaiken muunkin. Pääskynen kuolee Onnellisen prinssin jalkoihin, kun ei enää jaksa ja tulee pakkanen. Samalla murtuu patsaan lyijysydän. Patsas kaadetaan, koska se on niin rumakin jo ja hyödytön. Lyijysydän heitetään samaan roskapönttöön pääskysen ruumiin kanssa.

Häiriö maisemassa

Valitsin Tikkurilassa uuniperunan täytevaihtoehdoksi fetajuuston ja vilkuilin seuraa odottaessani lähipöydän parrakasta miestä, joka vilkuili minua. Mietin, miksi käsitän minuun kohdistetut vilkuilut eroottisen mielenkiinnon merkeiksi mutta omiani en. En keksinyt muuta syytä kuin sen, että minut on kasvatettu naiseksi. Nainen luulee, että maailman keskus on hänen ihmeellinen ruumiinsa. Luultavasti mies vain mietti, olenko murhaaja, ihaili mustaa talvitakkiani tai arvioi, minkälaisen pilakuvan tuosta piirtäisi.

Sillä lailla pimeä päivä, etten ole osannut uskoa mihinkään. Lapsena kävin usein makaamaan kippuraan keittiön patterin eteen. Halusin olla eläin, kissanpentu, joka voi käpertyä lämpimään milloin tahansa. Patterin lämpö tuntui puseron läpi selässä ja teki yhtaikaa turvallisen ja surullisen olon.

Perjantaina lainasin entiselle oppilaalle viisi euroa, ja koko viikonlopun mietin, mitä jos hän ei menekään sillä tyttöystävän kanssa elokuviin, niin kuin sanoi, vaan osallistuu yhteisviinapulloon, hoipertelee kadulle ja jää rekan alle. Älä, Catulux, kerro minulle nyt mitään opettajan roolista ja muusta. En jaksa kuulla tehneeni väärin. Poika oli tänään koulussa. Olin ehkä enemmän helpottunut kuin onnellinen. Sekin vitutti: minustako minulla olikin ollut huoli?

Näen paljon unia, muistan niiden sekavuuden herätessäni, nousen, kävelen pimeän asunnon läpi vessaan, sytytän valoja, keitän kahvia, unet hajoavat vähitellen. En koskaan lue aamuisin lehteä. Istun keittiössä yksin, ennen kuin herätän muita, katselen takapihan vaahteroita, sen minkä pimeältä erottaa. Kävelen bussipysäkille, jonka nimi on Maapallo, seison minuutin tai kaksi, ennen kuin bussi tulee ja siirtää minut toiselle pysäkille, jonka nimeä en ole katsonut. Tällä kertaa maa ei ole pysäkin kohdalta sirpaleissa. Kävelen koululle pienen ylämäen, joka ei ole vielä liukas mutta kohta on. Nyökkään kouluisännälle, avaan opettajainhuoneen oven, riisun takin naulaan, katson, onko sohvalla ruumiita tai lattialla, käynnistän tietokonehuoneen keskirivin ikkunakoneen, luen Wilma-posteista, onko jollakulla vanhemmalla jotain pahaa sanottavaa minulle. Kellään ei ole pahaa sanottavaa. Viidentoista minuutin kuluttua tulee seuraava ihminen kouluun, kävelee ohi, sanoo huomenta.

Sosiaalinen elämä saattaisi olla tärkeää. Tulisi reippaaksi, kiireiseksi, ei välittäisi pienistä ja kampaisi useammin hiuksia. On minullakin kampa käsilaukussa, mutta en koskaan löydä sitä. Tikkurilan seuralaiseni tuli vähän myöhässä. Olin jo luullut olevani väärässä kahvilassa ja vain toinen perunanpuolikas oli jäljellä. Puhelimme ihmisistä, jotka molemmat tiedämme. Emme sanoneet mitään, mikä olisi yllättänyt. Hän heitti minut autolla kotiin asti. Kotona olevista ihmisistä oli hereillä August. Hän kuvasi itseään täysilamppuisesti valaistussa olohuoneessa ja kertoi, ettei koskaan saa itsestään sen näköistä kuin haluaisi. Kuvaa tarvittiin elokuvaan. Näyttelijät piti esitellä, ja tekstityksetkin olivat kesken.

Yhtenä päivänä sanoin O:lle, etten enää muista, mikä Raija Siekkisellä oli se häiriö maisemassa. Seuraavana päivänä O oli etsinyt minulle hyllystä Häiriön maisemassa. Kun luin sitä sängyllä maaten, huomasin, etten osaa keskittyä. Vaihdoin Haavikko-nimiseen mieheen, mutten siihenkään osannut keskittyä. Näkökentän laidoille ilmestyi monenlaista, Siekkisessä. Joskus minun vasen silmäni tuottaa eteensä mustan haituvan, joka siinä aikansa lentelee, seuraa silmän liikettä ja katoaa sitten. Sellainen on kuulemma ihan tavallista. Ei siinä verkkokalvo ole irtoamassa.